En tiedä mitä ajatella. Mulla on jotenkin niin omituinen fiilis tästä meidän hommasta. Pelkään että jotain oottaa kulman takana ja tää homma räjähtää ihan käsiin. Toivon todella ettei niin olisi. Mutta eilen illalla tää tunne alkoi ettei ehkä kaikki ookaan ihan niin hyvin kuin olin luullut. Sitten pitäisi vielä keskittyä kaikkien näiden ajatusten ympäröivänä duuniin ja muuhun arkielämään. Oon vielä kaiken lisäksi ihan yksin näitten ajatusten kanssa. Tiedän etten pysty näistä puhumaan, koska nää on niin hölmöjä tunteita ja luulet että taas paisuttelen. Oon niin sekaisin etten ees saa  lausetta kirjoitettua.

Sitten vielä eilen tuli sellainen pommi töissäkin, työkaverin ystävä oli kuollut viikonloppuna, ikää 30 v. Se pisti ajattelemaan aika rankasti. Tuntuu hölmöltä stressata ns. pikkuasioista, eikä voitaisi vaan lopettaa tää vaiheilu ja alkaa nauttia suhteestamme, perheestä, elämästä ylipäätään? Entä sitten vaikka oon joskus vähän sotkuinen ja sä et? Onko se nyt niin iso asia? Kuka tietää koska tääkin aika meillä loppuu?