Nyt on saikut sairastelutu ja takaisin sorvin ääressä. Tämä viikko on ollut ehkä elämäni persein viikko, sairastelua, yksinoloa, tappelua ja masennusta. Eilen jo jotenkin omasta mielestäni sovin asiat miehen kanssa, kerroin että tämä meidän tappelu on vähäpätöistä ja turhaa. Uskoin hetken jo itsekin että jatketaan nyt vaan näillä eväillä, se on millainen on, mä oon millainen olen ja jossain kohtaa polkumme taas kohtaavat ja löytävät sen yhteisen sävelen. Luulin että mies oli samaa mieltä, kunnes tuli kolmen aikaan kännisää kotiin, vaikk oli luvannut muuta. Ei siinä mitään, mutta kun itse valvoin taas yön miettin ja vatvoen että miä teen jos sei ei tule, miten saan tarha yms asita hoidettua. Sitten kun se tuli, niin mietin loppuyön sitä kun se kohta nousee sängystä vessaan ja taas pyörtyy (en jaksa siitä kertoa enempää, pitkä juttu). Olen siis huolehtinut koko yön ihmisestä joka ei voisi bvähempää minusta välittää. aamulla se huusi mulle että miten hemmetin kivaa oli tiistaina tiskata ja siivota kun kämppä on nyt tämänäköinen minun jäljiltä. Tuli niin hemmetin paha mieli! On tää viikko ollut niin rankka kun oon kipeenä illat ollut kotona riehakkaan kaksi vuotiaan kanssa, ei se aika aina riitä tiskeihin yms. Mutta ei sitä kaikki ymmärrä.

Vali vali vali.