Viime viikonloppuna mummoni sitten haudattiin. Kyllä se suru taas iski, vaikka mietinkin aluksi että toinen mummoni oli varsinkin viime aikoina läheisempi ja hänen hautaamisensa oli mulle kova paukku. Ajattelin että tämä menee paremmin. Mutta kyllä se kolahti. Olo on muutenkin ollut hyvin raskas viime aikoina eikä ole huvittanut kirjoitella kuulumisia. Kuulumiset kun nyt ovat viime kuukaudelta pelkkää paskaa. Parisuhde (ai mikä suhde?) menee päin persettä, tuntuu että toinen koko ajan yrittää kaivamalla kaivaa jotain negatiivista sanottavaa. Koko ajan on pala kurkussa kun tuntuu pahalta. Duunissa on "onneksi" todella kiire etten ole kerinnyt näitä huolia töissä ajattelemaan. Sitten on tätä surua ollut näiden kuolemien takia, tuntuu että en saa tukea mistään, keneltäkään. Muut vaan vaatii koko ajan täydellistä toimintaa multa, mutta kukaan ei pysähdy edes hetkeksi kysymään kuinka itse jaksan. En kaipaa sääliä enkä ole marttyyri, mutta olis kiva edes joskus tuntea itsensä tärkeäksi, onneksi mulla on maailman ihanin lapsi.